Terveisiä Helsingistä!

Helsinkiin on tullut talvi! Maakin oli jo aavistuksen valkoinen, kaikkialla on liukasta ja pimeää. Päivät kuluu koulussa, illat läksyjen parissa ja joskus lenkkareitakin ulkoilutellen.

Yhtenä iltana tenttiin lueskellessa ja piirustellessa aloin miettiä, miten samanlaisia, mutta kuitenkin niin erilaisia koulu ja urheilu ovat. Molemmissa on tavoitteita, joita varten aherretaan; joko luetaan tenttiin tai sitten harjoitellaan kisaan. Yritetään väkipakolla omaksua ulkoa valtava määrä tietoa, luetaan ja luetaan, ehkä joskus myös piirretään, ja taas luetaan ja luetaan. Tai sitten raahaudutaan lenkille kamalimmassakin räntäsateessa ja könytään läpi louhikkoisimmatkin kivikot. Ehkä tutkiskellaan ennalta vanhoja karttoja ja spekuloidaan joukkuekavereiden kanssa taktiikkaa.

Itse suoristus on samanlaista. Yritetään tehdä parhaansa ja vältellä virheitä. Vastataan siihen, mitä kysytään. Tai keskitytään tarkasti suorittamaan parhaat reitit sujuvasti.

Koitoksen jälkeen asetelma kuitenkin muuttuu. Tunteet voivat olla samat, ilo ja tyytyväisyys tai pettymys. Mutta tilanne on kuitenkin eri. Tentti odottaa aina uudestaan ja uudestaan, uusinta toisensa perään samanlaisin ennalta arvattavin(?) kysymyksin juuri niin kauan kuin vain joku jaksaa laatia kysymykset ja joku toinen vastata niihin. Aina tulee uusi mahdollisuus ennemmin tai myöhemmin. Kilpailu ei koskaan toistu. Vaikka kisasta toiseen, viikonlopusta toiseen, kuukaudesta ja vuodestakin toiseen on samat kilpakumppanit viivalla vastassa. Se sama kisa ei kuitenkaan koskaan toistu. Maasto on eri, radat on eri, kaikki on erilailla.

Lopulta joskus, jos vain lukisi ja lukisi, voisi luetella kysyjälle kaikki miljoona lääkeainetta annoksineen ja vaikutuksineen, jopa oppia jotain. Suunnistusta taas ei voi koskaan oppia. Aina on edessä uusia haasteita, rannikon avokalliot voi vaihtaa Kainuun vaaroihin tai vaikkapa Norjan tuntureihin. Ainakin silloin, jos kuvittelee jotakin oppineensa, putoaa aivan varmasti maan pinnalle löytäen itsensä väärältä puolen järveä tai väärän mäen päältä. Ehkä juuri suunnistuksen arvaamattomuus ja jokaisen kisan ainutkertaisuus on se, joka viehättää ja kiehtoo. Se, joka innostaa ja saa yrittämään. Josko kuitenkin joskus oppisi jotain? Ainakin välttämään ne virheet.

# lähettänyt Anonyymi @ 18:49