Kevään suurviesti Tiomila järjestettiin 26.-27.4. Sigtunassa, Rosersbergin linnan ympäristössä.

Aloitus rutiinilla

Nuorten viestin jälkeen meitä kaikkia vähän hirvitti, koska ihanneajat oli alitettu reilusti. Tämähän tiesi vain sitä, että vauhti tulisi olemaan hurjaa, eikä meistä kukaan (Heliä ehkä lukuunottamatta) taida mainita sanaa juoksuvauhti, kun puhutaan omista parhaista ominaisuuksista suunnistajana. Anu kuitenkin aloitti viestin hyvin tullen vaihtoon sijalla 74. Ero kärkeen oli 5:27, mutta minuutin sisällä oli monta suomalaisjoukkuetta ja taaksekin jäi mm. Paimion Rasti, Ulricehamns OK, Leksands OK ja Haldenin ykkösjoukkue. Mainittakoon tässä myös, että voittajajoukkue Stora Tuna OK vaihtoi sijalla 64. Vanha totuus piti siis edelleen paikkansa: viestiä ei aloitusosuudella voiteta, mutta hävitä sen kyllä voi.

Kiri alkoi

Itse ajattelin toiselle osuudelle lähtiessäni, että tätäkö tämä nyt sitten on: ykköselle pidempi väli pelkkää tiejuoksua, rasti helpossa paikassa mäen päällä. Juoksu tuntui kuitenkin kohtalaiselta ja maastossa näkyvyys oli hyvä, joten yritin alusta asti juosta selkiä kiinni aina kun radalla oli suunnistuksellisesti helppoa. Mutta kyllä siellä suunnistaakin piti, muuten tuli helposti pieniä koukkuja, joita ei noin helppokulkuisessa maastossa ole varaa tehdä. Itse tein yhden pienen rastinottovirheen radan loppupuolella, jonka seurauksena mm. Hiisirasti pääsi uudelleen edelle. Mutta onneksi jaksoin sitten loppusuoralla kiriä Päivin ohi :)

Niin ja sijoitus 2. vaihdossa oli 26. ja ero kärkeen (OK Linné) 4:56. Paimio meni tällä osuudella ohitse (vaihtoi sijalla 18).

Vanhoilla pohjilla

Joukkueen tsemppari oli tänä vuonna Tiina, joka kolmannella osuudella nosti sijoitusta taas pari pykälää (20.), vaikka vatsaan pisti lähes koko matkan ajan. TP:n valmennusporrashan sen totesi parhaiten, "hyvin vedit vanhoilla pohjilla". Virheetön tiinamainen juoksu siis, ja osuuden 34. paras aika (Helikin jo epäili, että sisko on salaa käynyt vaunulenkillä). Ero kärkeen (IFK Lidingö SOK) kasvoi hieman ollen nyt 7:11. Ja Paimion rasti alle minuutin päässä sijalla 18.

Vauhti kasvaa

Kyyti neljännellä osuudella oli jo kylmää, kun muut joukkueet heittivät peliin maajoukkuenaisia. Anni H kirmasi sen minkä jaloistaan pääsi ja tuli vaihtoon sijalla 16. Ero kärkeen (taas OK Linné) ei kasvanut paljoa ollen nyt 7:43. Paimio karkasi kuitenkin edelle vaihtaen sijalla 7. yli neljä minuuttia ennen meitä.

Tässä vaiheessa olimme edelleen hämmästyneitä hyvästä sijoituksestamme ja mietimme, että olisipa hienoa, jos parantaisimme parin vuoden takaista 15. sijaa.

Heli...nyt on Heli, maailmanmestari

Ankkuriosuus oli siis kolmannen osuuden tapaan putkiosuus. Helillä oli alusta alkaen iso vaihde silmässä, sillä Teron mukaan Lena Eliassonin (Stora Tunan ankkuri) ja Helin vauhti oli täysin omaa luokkaansa varvauksessa (keksikää tälle nyt joku suomenkielinen termi pliis). Sijoitus taisi tässä vaiheessa olla pari pykälää lähtöasetelmaa parempi, hankala sanoa kun en ihan ehtinyt viitoituksen varrelle katsomaan.

Siirryimme seuraamaan varoitusrastilta näytettävää tv-kuvaa screeniltä: kärki oli vaihtunut ja letkoja muodostunut. Ensin tuli 4 suunnistajan letka veturinaan Lena Eliasson, sitten minuutin päästä toinen 4 suunnistajan letka, jossa peränpitäjänä Paimion Rasti. Ja sitten yllättäen Heli, minuutin verran Paimiosta!

Heli tuli loppuun asti vauhdilla, mutta lopulta parhaan suomalaisjoukkueen titteli jäi 14 sekunnin päähän. Putkiosuuden vuoksi voittokaan ei ajassa mitattuna ollut kaukana, vain puolentoista minuutin päässä. Tosin näin pienestä erosta kärkeen saa kiittää vain Heliä, joka juoksi muuten nopeimman ajan ankkuriosuudella.

Kotiin tuomisina paras sija tiomilasta monelle meistä (siis 9.), palkinnoksi saadut läpyskät (seuralle oma :) ja mukavat muistot keväisestä viestiviikonlopusta.

Tulevana viikonloppuna suunnistetaan siis 10MILA, ruotsalaisten Jukola. Tiedossa on varmasti vauhdikasta menoa ja todennäköisesti letkassa juoksua, koska sekä naisilla että miehillä on kaksi putkiosuutta. Erityisesti naisilla asia korostuu, koska osuuksia on puolet vähemmän kuin miehillä.

Kilpailua voi seurata pientä maksua vastaan web tv:n kautta, lisää tietoa tästä saa viestin www-sivuilta.

Rastikarhut lähtee matkaan melko perinteisellä juoksujärjestyksellä, joka on ollut nähtävissä järjestäjien listoilla jo viikon verran. Mistään suuren luokan salaisuudesta ei ole kyse, joten kerrotaan järjestys nyt myös täällä. Joukkueen juoksujärjestys on siis seuraava: Anu, Anni, Tiina, Anni, Heli.

Ja sen verran jätän lukijoille arvailtavaa (tai edellytän käyntiä kisasivuilla), että en paljasta kumpi Anni on toisella ja kumpi neljännellä osuudella :)

Turun Suunnistajien Kevätyönviesti oli meille kaikille paikalla olleille ensimmäinen kotimaassa juostu kisa tänä vuonna. Tosin Anulle ja Tiinalle viesti oli myös ensimmäinen kisa hieman pidemmän tauon jälkeen, mutta hyvinhän meidän äipät siellä kirmasivat.

Ykkösjoukkue (Anni, Anni, Anu) sijoittui yhteislähtökisana juostussa "viestissä" viidenneksi. Annit tulivat maaliin lähes peräkkäin reilun minuutin nopeimmalle hävinneinä ja Anu sitten pari minuuttia myöhemmin. Tiina sai kakkosjoukkueen juoksijoista ainoana hyväksytyn tuloksen vain 17 sekuntia Anua hitaampana. Melko tasaiset suoritukset siis kaikilta.

Matleenan kantapää vihoitteli sen verran, että maaliin asti ei ollut asiaa, ja Sanna lepäili flunssan kourissa kotona.

Samaan aikaan Heli osoitti hyvää kevätkuntoaan Tsekeissä, jossa maajoukkue osallistui Moravian Open Championships -kisaan. Prologin 3. ja pitkän matkan 2. sija todistavat ainakin sen, että suunta on oikea matkalla kohti MM-kisoja.

Annien suunnistaessa Espanjassa Heli suuntasi maajoukkueen Sveitsin leiriltä Riikaan. Kanssani Latviassa leireilivät Teron lisäksi VeVen sveitsiläiset Lucie, David, Marc sekä Marcin tyttöystävä Sandra. Seudulla treenasi samaan aikaan myös muita suomalaisseuroja, muun muassa Turun Metsänkävijät, Vaajakosken Terä ja Paimion Rasti.

Kuva vasemmalla: Majoituksemme leirillä Etelä-Sveitsissä eli urheiluopisto Tenerossa

Sveitsin jyrkkien rinteiden jälkeen tasaiset kangasmaastot pienine suppakumparemuotoineen olivat herkkua lihaksille, mutta lumi ja tuisku olisivat voineet puolestamme jäädä Ruotsiin. No, liikaa lunta ei maastossa suunnistukseen ollut missään vaiheessa, enimmäkseen oli lähes sulaa. Siispä Latviassa toukokuun lopulla juostavia EM-kisoja ajatellen pidetty leiri vastasi tarkoitustaan.

Kuva oikealla: Viikkorasteilla Latvian leirillemme tyypillisessä nopeassa kangasmaastossa.

Ohjelmassa oli suunnistusta kahdesti päivässä. Muuten aika kului enimmäkseen sveitsiläisten kanssa jutustellessa. Ajatuksia vaihdeltiin taas kerran puolin ja toisin etenkin Sveitsin ja Suomen eroista: kielistä, tavoista, perinteistä ja urheilusta, tietenkin. Mielenkiintoista sveitsiläissä on esimerkiksi monikielisyys. Leirilläkin olleetkin puhuivat keskenään välillä saksaa ja välillä ranskaa. Pääsiäisperinteistä kysellessäni sveitsiläiset päätyivät keskenään miettimään perinteitään, sillä ranskan- ja saksankielisiltä alueilta kotoisin olevien käsitykset tyypillisistä perinteistä poikkesivat niin paljon toisistaan. Sveitsiläisten, tai muiden ulkomaalaisten, kanssa kaikenlaisten asioiden pohtiminen ja heidän erilaisista tavoistaan kuuleminen on hauskaa ja avartavaa. Toisaalta varsin samat ilmiöt ovat pinnalla ja puhuttavat niin siellä kuin täälläkin, mutta onhan maissa erojakin. Ja ne saavat miettimään tuttuja totuttuja suomalaiskäytäntöjä: toimintatapoja on toisiakin, ei välttämättä huonompia tai parempia, mutta erilaisia.

- Heli

Lauantai oli viimeinen varsinainen leiripäivä. Sää oli muuttunut kylmäksi. Puuskittainen tuuli kolisutteli ikkunoita. Lähivuoret olivat tiheän valkean pilviverhon peitossa. Itse suuntasin FSO:n matkassa hieman kauemmas Las Navas del Marquesiin, ja Anni K omassa leiriporukassamme vielä kerran ylös vuorille Peguerinokseen.

Oma harjoitukseni sujui lähinnä pelon siivittämänä vilkkaasti tossua toisen eteen latoen, sillä rastinviejät olivat nähneet villikoirien(?) tappavan vasikan heidän silmiensä edessä. Ajatusten säilyttäminen suunnistuksessa oli vaikeaa ja keskittyminen vaati ponnisteluja. Toisaalta ei oikein olisi huvittanut jäädä yksin tekemään ylimääräisiä kiemuroita, joten sikäli jaksoi hyvin keskittyä. Vähän kaksijakoista. Onneksi vastaan ei tullut mitään puoliksi syötyä lampaan raatoa kummempaa… Eikös lammaspaistit kuulukin pääsiäiseen? Takaisin autolle tullessa olo oli kyllä lähinnä helpottunut.

Anni K:n harjoitus tahollaan oli sujunut hyvin vielä viimeistä kertaa upeissa maastoissa nautiskellen hoputtajanaan vain uhkaavat tummat sadepilvet.

Sunnuntaiaamuna olikin edessä kotiinlähtö, mikä ei ollut oikeastaan lainkaan haikea, sillä ulkona tuli räntää vaakatasossa ja tuuli kylmästi. Lähivuoret olivat saaneet valkean lumikuorutuksen. Ainakin alarinteet, joita vähän pilkotti pilvien raosta. Näimmepä me lumiauran ja suola-autokin työntouhussa. Takaisin Suomeen saavuimme puolen yön maissa Anni K Amsterdamin ja minä jälleen Wienin kautta. Molemmat koneet olivat myöhässä, joten tavaratkin ehtivät nyt hyvin mukaan.

Kiitokset vaan meiltä kuokkavierailta Hiisirastilaisille, niin leireilijöille kuin järkkäilijöillekin. Harjoitukset olivat hyviä ja monipuolisia. Sen sijaan joidenkin karttatulosteiden ja –kopioiden(kopioidenkin kenties?) laadussa olisi välillä ollut hieman toivomisen varaa. Espanjalainen ruokaa valmistettaessa ei rasvaa oltu säästelty ja ranskalaisia perunoita oli jokatoinen ilta. Vaikka ulkonäkö oli välillä vähintäänkin epäilyttävä, melkeinpä kertaalleen nautittu, oli maku useinmiten ihan hyvä ja mahat tulivat kyllä täyteen. Koti-Suomesta kaipasi erityisesti tummaa leipää, koska kaikki leipä oli paikallisen tavan mukaan vitivalkoista kovakuorista patonkia, ja öljyämättömiä kasviksia, joita onneksi sai naapurin hedelmäkaupasta. Onnistunut leiri kaikin puolin. Kiitokset!

Ohjelmassa oli pitkä ja rauhallinen harjoitus. Olimme aamulla varhain liikkeellä ja lähivuoren huipulla oli vielä pakkasta. Puut ja maa olivat valkoisena kuurasta. Takit päälle ja hanskat käteen, taisipa joku kaivaa piponkin päähänsä. Pian aurinko kuitenkin nousi sulattamaan kimaltelevan maaston.

Leirin naisporukka, eli me Annit ja Hiisirastin Päivi, teimme kimppalenkin. Yhdellä oli rata, toisella tyhjä kartta ja kolmannella ei mitään. Vuorot kiersivät ja kokoajan piti herpaantumatta seurata ympäristöä. Ainakin itse koin juuri tuon ”tyhjän paikan” vaikeimmaksi. Oli yritettävä hahmottaa oleellista, jotta tietäisi rastilla, mistä tyhjällä kartalla lähtee suunnistamaan. Eikä tämä aina onnistunutkaan rinteiden ollessa toinen toisensa kaltaisia. Maasto oli osin samaa kuin viikonlopun kisoissa, mutta tämä ei kuitenkaan tahtia haitannut. Rastipisteet olivat vaativissa rinteissä. Alkumatka lasketeltiin sujuvasti alamäkeen. Takaisin kohti maalia sitten kivuttiikin väsyneinä vähemmän sujuvasti.

Iltapäivällä jatkui leirin turistiosuus eli kävimme Segoviassa. Kiirastorstaista johtuen pienillä vuoristoteillä oli paljon muutakin liikennettä, ja ajoittain matelimme hitaasti eteenpäin. Upeita lumihuippuisia vuorimaisemia katsellessa tämä ei kuitenkaan haitannut. Parkkipaikan löytäminen Segoviassa oli erittäin vaikeaa. Tuhannet, jolleivät jopa kymmenet tuhannet muutkin, olivat nimittäin päättäneet juuri tuona päivänä tulla tutustumaan vanhaan kaupunkiin. Lopulta saimme poliisisedältä luvan, tai niin me sen ainakin tulkitsimme, pysäköidä erään tien päähän. Päivän opetus: yksisuuntaista katua voi peruuttaa väärään suuntaan, kunhan auton nokka on menosuuntaa! Ainakin Espanjassa… Segoviassa kiersimme vanhassa kaupungissa auringonpaisteesta nautiskellen katsomassa roomalaisten 100 ja 200 luvuilla eKr. rakentamia akvedukteja ja 1500-luvulla rakennettua suurta katolista katedraalia. Ilmeisesti Espanja alkoi hiljentyä pääsiäisen viettoon, sillä takaisin saimme körötellä melkeinpä yksin.

Keskiviikkona juoksimme yhteislähtötreenin FSO:n porukan ja norjalaisten kanssa. Treeni koostui kolmesta samanpituisesta lenkistä lähdön, maalin ja kartanvaihdon ollessa samassa paikassa. Maasto oli hyväpohjaista ja pääosin selkeää, tosin treenissä kiertämämme lenkit oli sopivasti sijoitettu pienipiirteiselle kivikkoalueelle. Liput löytyivät osalla hyvin, toisilla vähän heikommin. Samalle alueelle palasimme loppuviikosta vielä pariinkin otteeseen, joten epäselviksi jääneet kohdat oli mahdollista käydä tsekkaamassa myöhemmin.

Tässä reissusta myös yksi kartta, kun niitä ei ole aikaisemmin tullut esiteltyä. Kyseessä on naisten pääsarjan pikamatkan kisakartta.

Iltapäivällä vierailimme Francisco Francon haudalla (Valle de los Caídos), tai oikeastaan paikka taitaa olla Espanjan sisällissodassa kuolleiden muistomerkki.

Melko aikaisin aamulla lähdettiin matkaan, sillä päivän harjoitus oli hieman kauempana reilun tunnin ajomatkan päässä. Matkalla nähtiin upeiden maisemien ohella myös El Escorialissa oleva kuninkaan lomapalatsi. Maasto oli osin erittäin nopeaa hyväpohjaista puistonurmikkoa, jossa olisi aivan hyvin voinut juosta lenkkareissa. Taisipa joku näin tehdäkin. Toisissa osissa oli myös melko kotoisia länsirannikkotyyppisiä kallioita. Mäkien välissä olikin sitten hieman vähemmän kotoista ja epämielyttävää, tiheää piikkipensaspöheikköä.

Maastossa tuli rastiväleillä vastaan uusia aitoja, joiden toiselle puolen oli jotenkin päästävä. Yli loikkaaminen tai kiipeäminen ei useimpien kohdalla onnistunut, eikä portteja ollut mailla hailmeilla, joten alitus jäi ainoaksi vaihtoehdoksi. Ensin aitaverkkoa vähän käänneltiin ja venyteltiin, jotta se nousi maasta. Itse alitustekniikassa alettiin jakautua kahteen koulukuntaan. Toiset liukuivat pesäpallosyöksyjä jäljitellen mahallaan ali (todellisuus ei vain ollut yhtä lennokas, vaan lähinnä se oli hidasta ryömintää;) toivoen samalla, etteivät jää paidanselkämyksestään kiinni. Toiset taas ujuttautuivat selällään aidan ali nostaen aidan reunaa vielä hieman lisää mahakumpunsa kohdalla. Yhtämielisyyttä parhaasta tavasta ei saatu, mutta pääasia olikin aitojen toiselle puolelle pääsy.

Ja tämä virtuaalisuunnistusleiri jatkuu jälleen huomenna...