Pitkän pitkä tuskien taival

Kisa alkoi ihan kivasti; en jäänyt lähdössä kovinkaan pahasti muiden jalkoihin. Pitkä helpohko väli ykköselle, ja päädyin kiertävään reitinvalintaan varmasti polkuja pitkin. Ehkä hieman S:ää tosin tuli. Naisia tuli rastille joka puolelta ja jo lähtikin rastilta kaikkiin ilmansuuntiin. Ensimmäiselle perhoselle suuntasin yksin, mutta pian Pyrinnön naiskolmikko saavutti minut. Kolmoselle kuitenkin tein virheen ja jäin jälleen yksin. Neloselle mennessä olo oli epävarmaa ja hidasta, pienen koukun saattelemana. Seuraavalle perhoselle mennessä tuli ajatuskatko ja olinkin hyvää matkaa menossa väärien mäkien väliin melkeinpä 90 astetta väärään suuntaan. Pitäisköhän sitä kompassiakin joskus vilkuilla? Muuten tämä perhonen sujui kuitenkin suuremmitta virheittä yksin taivaltaen. Samoin viimeinen, vaikka takaisin kokoontumisrastille oli hieman vaikeuksia palata uudesta suunnasta. Tällä perhosella tosin kaaduin kivikkoisessa ja ryteikköisessä alamäessä ja kolhin jo aiemmin keväällä kovia kokenutta polvea ja reittä. Teki ihan kiitettävän kipeää, ja sen kuulivat varmasti myös lähistöllä töllistelleet mummelit.

Hampaat irvessä kuitenkin jatkoin. Tästä alkoikin sitten loput 12-13 km jatkunut loppuputki. Lohduttelin itseäni: enää vain loppuputki jäljellä nyt stemppaat. Puolessa välissä seuraavaa pitkää rastiväliä letka Tervo-Haajanen-Porkka saapui seurakseni. Vauhti kiihtyi ja samaistusvirheen seurauksena vedimme ohi rastista. Ylimääräistä aikaa kului 3 minuuttia. Sitten sujui taas mukavasti, kunnes teimme huonon reitinvalinnan (ainakin näin jälkikäteen karttaa tutkaillen olisin kyllä valinnut aivan toisin). Tästä huolimatta letkamme saavutti Kujanpään, ja parivaljakko Norrgran-Liljeström tuli myös selkä edellä vastaan. Tämän jälkeen lyhyet välit letka pysyi kasassa, ja ilmestyipä jostakin vielä Inga Dambekin samaan porukkaan. Ensiavun läpi juostessa ja varvauksessa mietin keskeytänkö. Juoksu oli yhtä tuskaa, varsinkin alamäet, kun polvea ei voinut taivuttaa, ja reisikin kuin tulessa. Sinnikkäästi kuitenkin jatkoin toivoen sen kohta turtuvan. Ja eihän enää ole kuin lyhyt loppulenkki (n.8km) jäljellä! Helppopa sitä on itseään huijata.

Seuraavalle pitkälle rastivälille porukka sitten yhtäkkiä hajosi täysin eri reiteille. Alussa näin Tervon loikkivan edelläni suon laitaa, mutta muuten taivalsin yksin. Seuraavan havainnon muista sain vasta rastilla, jossa Norrgran, Liljeström ja Tervo leimasivat suunnilleen samaan aikaan kanssani. Seuraava väli oli helppo, mutta jäin muista jäädessäni ”syömään” geeliä ja
juomaan vielä toisenkin mukillisen vettä. Seuraavaa rastia sitten taas pummasinkin samaistelemalla sujuvasti jyrkänteet ja kumpareet keskenään, reilun parin minuutin virhe. Rastilla näin taas minut saavuttaneen Kujanpään. Seuraavalle pitkälle välille tein taas näin jälkikäteen ei niin kovinkaan hyvän valinnan ja sainkin taivaltaa yksin läpi ryteikköjen ja soiden
kohti maalia.

Tavoitteeksi olin asettanut plaketin. Eipä tullut, mutta syy oli kyllä ihan omissa tyhmissä virheissä, joita tuli noin 8 minuuttia matkan varrella. En siis ole mitenkään tyytyväinen. Ja onpa näin jälkikäteen todettava, että ehkä se keskeytys olisi kuitenkin jalkaa ajatellen ollut fiksuin teko. No, toivotaan kuitenkin, että burana ja jäiset sekavihannekset auttavat. Muuten matkan jaksoi kuitenkin yllättävänkin hyvin taivaltaa. Ei se nyt niin hirveän kamalaa ollut. Tämä tosin varmasti johtui kyllä osin siitä, ettei vauhti kuitenkaan tuolla jalalla niin kovin hehkeää ollut. Tämän voi todeta erosta kärkeen.

Radat olivat minusta suhteellisen selkeät, sillä maastossa oli paljon teitä ja selkeitä kuviorajoja, aukkoja ja ojia. Vaikeutta toi lähinnä ajatuksen säilyttäminen suunnistuksessa, rastien kiertäminen oikeassa järjestyksessä ja maaston peitteisyys, jopa ryteikköisyys. Ehken ihan heti olisi uskonut suunnistavani Varsinais-Suomessa.