Nenä valkeaksi ja polvet mustiksi

Päätimme Anni K:n kanssa jatkaa viime vuonna alkanutta Nenänvalkaisuperinnettämme. Lauantai-iltapäivällä kokoonnuimmekin sitten muiden kylmää, märkää ja pimeää pelkäämättömien pihkaniskojen kanssa erään pienen, laitilalaisen koulun pihamaalle. Koko päivän jatkunut räntä- ja vesisadekin oli sopivasti tauonnut, ja sää alkanut kirkastua ja kylmetä.

Viime vuotisesta viisastuneena päätimme suosiolla jättää itseämme vanhemmat kartat ämpäriin. Matkaa olisi siltikin edessä riittävästi. Vai johtuikohan tämä sittenkin siitä, että ne olisivat olleet meille vieraita hisukarttoja? Ensimmäiseksi lenkiksemme valitsimme reilut neljä kilometriä vuoden 1988 kartalla. Lamput jätimme vielä odottamaan karttaämpäreille. Jo tämän lenkin aikana meille selvisi, että tässä melko kivikkoisessa ja kolukkoisessa maastossa kannattaa ehdottomasti hakea alle kovaa polkua tai tietä, jos sellainen suinkin on tarjolla. Lenkin loppuvaiheilla olimme saaneet sormemme ja varpaamme lämpimiksi odottamaan uutta kylmettymistä.

Toiseksi lenkiksemme päätimme valita samalla kartalla risteilevän lyhyen alle kolmen kilometrin pikataipaleen. Tästähän me selviäisimme vielä ilman lamppuja, eikö vain? Ja hyvin ehdittiinkin, sillä ensimmäisen kerran laitoimme valot päälle vasta kolmannen lenkin loppumetreillä. Kolmas lenkkimme oli sitten jo tämän vuosituhannen kartalla oleva vajaa viisikilometrinen. Kartan laadun parantuessa kävi maastolle juuri toisin: kalliot muuttuivat vihreäraidalliseksi risukoksi. Joka toinen askel upposi jonnekin maan syvyyksiin tai tökkäsi ikävästi risuun. Välillä tuntui, että konttaus oli pääasiallinen etenemistapa. Tai ehkä voimamme vain yksinkertaisesti alkoivat jo hiipua?

Tulimme maaliin juuri sopivasti pari minuuttia alle määrä ajan. Ehkä hieman ihmettelimme lampullisen osan lyhyyttä tänä vuonna. Eipä tämä tosin meitä haitannut. Syödessämme rusinoita, banaania ja mandariinejä meille (ja osalle järjestelykoneistoa;) valkeni, että naisten kisa-aika jatkuukin vielä tunnin. No, mikäs siinä. Lamput siis takaisin päähän, ja otimme käteemme vielä yhden kartan. Nyt vuorossa oli niin ikään uusimmalle kartalle piirretty kolme ja puoli kilometriä. Viimeisellä lenkillä alkoivat sormet uudelleen jäätyä lämpötilan laskiessa pakkaselle, eikä askelkaan enää kiihtynyt korvaamaan tätä.

Maaliin saavuimme lopullisesti varttia ennen maksimi aikaa, emmekä edes enää harkinneet uutta lenkkiä; 70-luvun alun hisukartta ja meidän yösuunnistustaidot - ei, kiitos! Tulisi kaikille pitkä yö ja meille sakkojakilometrejä;) Tuloksena oli voitto kotiin (aika 2.44.49 ja matka 15,4km) ja hyvä mieli. Mukavaa oli taas! Ensi vuonna jälleen...

# lähettänyt Anonyymi @ 15:55